Arkiston sarja

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto

ARKISTON SARJA JATKAA 13. HELMIKUUTA 2012 TEEMALLA "KAHDEKSAN ELOKUVAA JOTKA JOKAISEN MIEHEN TULISI NÄHDÄ YMMÄRTÄÄKSEEN NAISEUTTA PAREMMIN"

Pääsyliput 5 €/näytös tai kausikortti 15€ (sis. kaikki sarjan elokuvat). Kassa avataan puoli tuntia ennen näytöksen alkua. KAVA ei vastaa kadonneista kausikorteista. Oikeus ohjelmamuutoksiin pidätetään.

13.2. klo 19: PERSONA - NAISEN NAAMIO

Persona, Ruotsi 1966. Tuotantoyhtiö: Svensk Filmindustri. Ohjaus: Ingmar Bergman. Käsikirjoitus: Ingmar Bergman. Kuvaus: Sven Nykvist. Lavastus: Bibi Lindström. Musiikki: Lars Johan Werle. Leikkaus: Ulla Ryghe. Pääosissa: Liv Ullmann (Elisabeth Vogler), Bibi Andresson (Alma), Margareta Krook (lääkäri), Gunnar Björnstrand (herra Vogler), Jörgen Lindström (poika). Helsingin ensiesitys: 28.4.1967 Elysee, maahantuoja: Filmipaja / Mäkelä – dvd-levitys: FS Film – VET 75353 – K16 (2001: K15) – 2275 m / 85 min

Kuuluisa näyttelijä Elisabeth Vogler menettää puhekykynsä kesken Elektran esityksen, joutuu hoitoon ja saa seurakseen puheliaan Alman. Kahden ihmisen läheisyys käy niin tuntuvaksi, että heidän persoonallisuutensa alkavat hajota ja saada toistensa piirteitä. Hoitajattaren rehelliset, naiivit tunnustukset eivät saa vastakaiuksi muuta kuin sääliä tai huvittuneisuutta, mutta vähitellen nousee etualalle näyttelijättären kyvyttömyys kokea todellisia tunteita ja ymmärtää toista ihmistä. Molempien naamiot – tätä tarkoittaa elokuvan kreikkalainen nimi – putoavat. Elisabethin hiljaisuus paljastuu itsepetokseksi, mutta sellainen on ollut myös Alman mielenterveyden ja optimismin julkisivu. Yhdistävässä otoksessa nähdään häivähtävän hetken ajan kaksoiskasvot, joista puolikas kuuluu kummallekin naiselle.

Personan tärkeä perusoivallus on, ettei yksityiselämää ole olemassa entisessä romanttisessa merkityksessä. Muutamat naisten elinympäristön suljetun ympyrän ulkopuolelta tulevat kuvat painottavat tätä: TV:stä tuleva kuva buddhalaismunkin polttoitsemurhasta, Elisabethin tutkima valokuva pienestä kätensä kohottaneesta pojasta Varsovan ghetossa – se näennäinen ”epäfilmillisyys”, jolla Bergman käyttää esim. tätä vuosisadan tunnetuimpiin kuuluvaa valokuvaa, tuottaa melkein hysteerisen intensiivisen tuokion, sillä sen yhteys kuvattuun kahden ihmisen draamaan tuntuu yhdellä kertaa räjähtävän suoralta ja arvoitukselliselta.

Persona ei ole psykologinen elokuva, vaan tarkka dokumentointi elokuvan materiaaleista, kuvista, äänistä, joiden kohteena ovat kahta maskia ruumiillistavat näyttelijät. Tällainen täsmennys ei ole saivartelua: jatkuvat vieraannuttamistehot, muistutukset siitä, että katsomme elokuvaa, hauraita filminpätkiä, täsmentävät herkeämättä pelkistettyä kertomaa kaksista kasvoista. Menneisyys, selkiytymättömät pelot, ylimielisyys, voimattomuus heijastuvat – niinpä eroottisin kohta on Alman kertomus, jossa mitään ei nähdä – luonnenaamioiden pienoisnäyttämölle, kunnes nämä suojavarustukset romahtavat. Lähimpien ihmissuhteiden terrori – joka on selvää sukua Kafkan kuvaamalle muodonmuutokselle – paljastuu koko syvyydessään.

Aluksi kaikki tuntuu tapahtuvan ulkoisten piirteiden tasolla, naiset muistuttavat toisiaan, eikä siitä sen enempää; mutta kaiken aikaa Bergman valmistelee hyökkäystä yksityisen elämän salatuimpiin sisäisiin kerroksiin. Se vampirismi, jonka kliininen kamera etsii naamioiden alta, on ehkä pelottavin kysymys, jonka pakkomielteiseen kysymisen riivaama ohjaaja on esittänyt aikakaudestaan. Suljetussa miljöössä tapahtuva Persona lienee paradoksaalisesti hänen laajimmalle assosioiva elokuvansa. Sen luja ote kallioiden uurteista, merestä ja muista luonnon yksityiskohdista tekee siitä myös hänen kenties fyysisimmin maallisen teoksensa, kaikista pelkistyneistä aineksista huolimatta.
– Peter von Baghin Elokuvan historiasta (1975)

20.2. klo 19: CARMEN

Carmen, Espanja 1983. Tuotantoyhtiö: Emiliano Piedra Produc-ciones. Kumppanina Television Española. Tuottaja: Emi-liano Piedra. Ohjaus: Carlos Saura. Käsikirjoitus: Carlos Saura ja Antonio Gades – Prosper Mériméen kertomuksen (1845) ja Georges Bizet'n oopperan inspiroimina. Kuvaus: Teo Escamilla – Eastmancolor. Lavastus: Félix Murcia. Puvut: Teresa Nieto. Ehostus: Julián Ruiz. Musiikki: Paco de Lucia. Musiikkiote: Carmen (Georges Bizet) joht. Thomas Schippers, es. Regina Resnik ja Mario del Mona-co. Laulut: "El gato montés" (Manuel Penella); "Deja de Morat" (Paco Cepero). Koreografia: Carlos Saura ja Antonio Gades. Leikkaus: Pedro del Rey. Ääni: Carlos Faruolo; Alfonso Marcos. Pääosissa: Antonio Gades (Antonio), Laura del Sol (Carmen), Paco de Lucia (Paco), Cristina Hoyos (Cristina), Juan Antonio Jimenez (Juan / Marido), Sebastian Moreno (Escamillo), Jose Yepes (Pepe Giron), Gomez de Jerez, Manolo Sevilla, ”La Bronce” (laulajat), Antonio Solera, Manuel Rodriguez, Lorenzo Virseda (kitaristit), Helsingin ensiesitys: 16.12.1983 Illusion, maahantuoja: Gaudeamus Elokuva – tv-lähetys: 21.1.1987 YLE TV1 – videojulkaisu: 1994 Suomen Kunnallispalvelu – VET 91493 – K8 – 2785 m / 101 min

Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin ja Carlos Sauran Carmenin ollessa samaan aikaan nähtävissä Helsingissä meillä on ollut tilaisuus todistaa yhteentörmäys kahden osittain vastakkaisia ihanteita palvelevan perinteen välillä. Pohjoismaalainen voisi soveltaa niihin surumielisesti kahta Oscar Wilden aforismia, nimittäin: ”1800-luvun realismin inho on Calibanin raivoa, kun hän näkee omat kasvonsa peilissä.” Ja ”1800-luvun romantiikan inho on Calibanin raivoa, kun hän ei näe omia kasvojaan peilissä.”

Bergmanin teoksessa kohtaamme kaiken sen pohjoisen kohtuuttomuuden ja ylettömyyden, jolla pohjoismaalainen yrittää paeta kyvyttömyyttään syvään spontaanisuuteen. Mitään ei sanota matalalla äänellä, kaikki on – kuvaannollisesti puhuen – ulvottava, sisäinen tyhjyys on hintaan mihin hyvänsä peitettävä melulla. Tässä maailmassa ei ole balanssia, ei pyrkimystäkään tasapainoon, vaan kaikki tehdään ja koetaan liioitellusti. Ainoastaan välittömästi läsnäolevalla ja valtaisalla tunnetilalla tuntuu olevan merkitystä. Koiran tavoin saamme hakeutua nuuskien yhdestä rajattoman läsnäolevasta silmänräpäyksestä toiseen. Punninta ei ole mahdollista tässä jatkuvan kiihkon kutistamassa universumissa, jossa jokainen meluisa viesti on kuin huonokuuloiselle tarkoitettu.

Miten toista onkaan Sauran Carmen, jossa kohtaamme tunne-elämän, joka taipuu – vastarinnan alla – tottelevaiseksi muodolle. Katse vaihtelee jatkuvasti kahden äärimmäisyyden välillä ja yrittää loppuun saakka toteuttaa tasa-panosuorituksen. Lopullinen katastrofi tapahtuukin vasta sitten, kun tuo itsepintainen, perinteeseen sitoutunut hahmotustahto sortuu.
Lähestymme kahta toisilleen hyvin etäistä maailmaa näissä kahdessa elokuvassa. Sauralla meidät viedään valtavien laukaisemattomien jännitteiden ja tuskin pidäteltyjen vastakkaisuuksien läpäisemään kosmokseen, elämäntapaan, jolla on juurensa antiikissa. Sen vertauskuvana voisi olla holvi, joka muodollaan pakottaa kaksi ristiriitaista voimaa yhteen ja jonka päämääränä on se riemuvoitto, että voi mielessään käsittää – ja mahdollisesti hallita – näitä vastakohtia. Ainesosat kilpailevat ja kamppailevat keskenään, mutta kaaoksesta syntyy hahmo, osa liittyy kokonaisuuteen niin, ettei kummankaan sallita jäännöksettä hallita toista. Saavutettu harmonia on yhtä täpärä kuin joka hetki uhattu tasapainokin. Kun Herakleitos ylisti sodan luovaa kykyä tai Pindaros juhli kilpailua, tämä tapahtui vakuuttuneena siitä, että näistä tasaväkisten vastapuolten välisissä väkivaltaisista myrskyistä syntyisi jotakin uutta, vapaampi ja kattavampi näkökulma.

Antonio Gadesin koreografiaan tämä ihanne on jättänyt lukemattomia jälkiä: voimakkaat, toisiaan vastaan taistelevat ja vuorottelevat tunteet ovat tiukasti punnittuja ja hallittuja, niiden sallitaan kehittyä ankaran muodon sanelemaan rajaan asti. Mutta Gades ei ainoastaan tässä yhteydessä toteuta muodollista periaatetta – ihanteen kantajaa – ankaralla punninnalla ja tiukalla hillinnällä antaakseen rakkauden ytimeen, perinteeseen ja menneisyyteen kohota esiin. Myös Gadesin ja Cristina Hoyosin tai Laura del Solin ja Gadesin välisissä suhteissa näemme samojen väkivaltaisten vastakkaisuuksien kehittyvän tullakseen myöhemmin pakotetuiksi takaisin siihen muotoon, jota perinne on kautta sukupolvien viitoittanut rakkaudelle ja joka sallii sydämen pehmetä ja sielun avautua toiselle. Loppukatastrofi on seurausta siitä, että tämä ankara hierarkia on monien provokaatioiden jälkeen kovertunut ja heitetty kumoon: päähenkilöt menehtyvät epätoivon nurinkääntämän arvoasteikon merkeissä, toistensa käden kautta muuntuneessa syleilyssä: surmaamalla toisensa.
– Mikael Enckellin mukaan (”Kollision mellan ideal – Bergman kontra Saura”, Hufvudstadsbladet 22.1.1984. Suom. Erkki Astala, ”Pohjoinen ja klassinen – ihanteiden yhteentörmäys” teoksessa Peiliin kirjoitettu, 1988) AA 1990

27.2. klo 19: CLEO VIIDESTA SEITSEMÄÄN

Cléo de 5 à 7, Ranska / Italia 1961. Tuotantoyhtiö: Rome-Paris Films. Tuottaja: Carlo Ponti, Georges de Beauregard. Ohjaus, käsikirjoitus: Agnès Varda. Kuvaus: Jean Rabier – Gevaert tai Eastmancolor, alku värillinen, sitten mv – 1,66. Lavastus: Bernard Evein. Musiikki: Michel Legrand. Laulut: Michel Legrand (säv.), Agnès Varda (san.). Pääosissa: Corinne Marchand (Cléo), Dorothée Blank (Dorothée), Antoine Bourseiller (Antoine), Michel Legrand (Bob), Dominique Davray (Angèle), José-Luis de Villalonga (rakastaja), Jean-Luc Godard, Anna Karina, Eddie Constantine, Sami Frey, Danielle Delorme, Yves Robert, Jean-Claude Brialy, Alan Scott (itse). Helsingin ensiesitys: 19.10.1962 Elysee, maahantuoja: Elokuvatuotanto, suom. / ruots. tekstit Aito Mäkinen / Maya Vanni – VET 62614 – K16 – 2470 m / 89 min

"Cléo sai alkunsa Baldung Grienin maalauksesta, jossa luuranko syleilee alastonta vaaleaa tyttöä. Tämä maalaus on järkyttänyt minua syvästi. Tahdoin kuvata naista, joka joutuu yllättäen ja puolustuskyvyttömänä kokemaan kuolemanpelon ja halusin hänen tilanteensa koskettavan yleisöä niin kuin maalaus oli koskettanut minua. Yritin kuvata, miten ihminen kuolemanpelossa näkee ympäristönsä aivan uusin silmin. Cléo on siis yhtä aikaa sekä subjektiivinen että objektiivinen: subjektiivinen, koska se on naisen muotokuva ja koska naisella on elokuvassa aivan oma subjektiivinen aikansa, joka ei ole yhteydessä elokuvan minuuteissa laskettavaan mekaaniseen aikaan. Samalla Cléo on objektiivinen, koska se on elokuva eräästä naisesta Pariisissa ja koska tapahtumilla on myös kellolla mitattava objektiivinen aikansa: kamera seuraa Cléon jokaista askelta puolentoista tunnin ajan. Toiminta kestää täsmälleen elokuvan kestoajan." (Varda)

Vardan elokuvan keskivaiheilla Cléo havahtuu alakuloisesta laulustaan, huomaa eläytyneensä siihen liian syvälle, repii peruukin päästään, pukeutuu mustiin ja syöksyy ulos. Kohtauksen voi nähdä eräänä dramaattisena huippukohtana prosessissa, jonka tuloksena muuan nainen löytää itsensä ja saa elämäänsä sisältöä kuolemanpelon varjossa. Peruukki edustaa entisessä Cléossa kauneutta, teeskentelyä ja turhamaisuutta, jota Varda on tehostanut ihailevin vastavaloin, pehmentävin lähikuvin, lukuisin pyörein peilein ja originellein: Cléon koko asunnon ilmavuus kertoo tavallaan hänen elämänsä epätodellisesta luonteesta. Cléo on kaunis kuin nukke: kaikki hatut pukevat häntä, hän suhtautuu menestykseensä iskelmälaulajattarena teeskennellyn vaatimattomasti, mutta todellisen kriisin edessä kukaan ei tunnu todella välittävän hänestä. Ratkaisevan chansonin "Sans toi" (Ilman sinua) kuluessa Cléo oivaltaa oman yksinäisyytensä ja irrallisuutensa, ymmärtää toisten vain käyttävän häntä hyväkseen.

Agnès Vardan tapa kuvata Pariisia, vaihtuvia miljöitä ja yksityiskohtia, terävästi esiin piirtyviä sivuhenkilöitä on tuoreesti ja tarkasti havainnoivaa ja luo selkeät ääriviivat Cléon tilanteelle: pelko avaa hänen silmänsä sellaisille asioille, joihin hän entisessä pinnallisessa elämässään tuskin olisi kiinnittänyt huomiota. Mies, jonka Cléo tapaa Montsouris'n puistossa, merkitsee lopullista silmien aukeamista ja ensimmäistä varsinaista kosketusta kanssaihmiseen. Mies on sotilas, matkalla takaisin Algerian sotaan ja mahdolliseen kuolemaan. Miehen avoimuus ja optimismi antavat Cléolle voimaa, joka kantaa yli bussimatkan synkkien viitteiden ja merkitsee elämänuskon ratkaisevaa voittoa, jopa ennen lääkärin lausunnon kuulemista.
– Olli Tuomolan (1964), Mauritz Edströmin (1963) ja muiden lähteiden mukaan. Tietoja päivitti AA 29.9.2005

5.3. klo 19: RACHEL, RACHEL - HALUAN RAKASTAA

Rachel, Rachel, Yhdysvallat 1968. Tuotantoyhtiö: Paul Newman Production, Warner Bros. Tuottaja: Paul Newman. Tuotannonjohto: Flo Nerlinger. Ohjaus: Paul Newman. Apulaisohjaaja: Alan Hopkins. Käsikirjoitus: Steward Stern – Margaret Laurencen romaanista A Jest of God (1966). Kuvaus: Gayne Rescher. Lavastus: Robert Gundlach (art.dir.), Richard Merrella (set deco.). Pukusuunnittelu: Domigo Rodriquez. Musiikki: Jerome Moros. Laulut The Pheatons, sanat Steward Stern Äänisuunnittelu: Jack Jacobsen, Dick Vorisek. Leikkaus: Dede Allen. Pääosissa: Joanne Woodward (Rachel), Kate Harrington (Rachelin äiti), Estelle Parsons (Calla), James Olson (Nick), Geraldine Fitzgerald, Donald Moffat (Niall), Terry Kiser (saarnaaja), Frank Corsaro, Bernard Barrow, Neill Potts, Shawn Campbell, Izzt Singer. Helsingin ensiesitys: 22.11.1968 Elysee, mahantuoja: Warner Bros. – VET 77079 – K16 – 101 min

Rachel, Rachel on syyskuussa 2008 kuolleen Paul Newmanin debyyttiohjaus. Näyttelijänä Newman oli kypsynyt nuorten kapinallisten Marlon Brandon (jota hän muistutti ulkonäöltään) ja James Deanin (jolle aiotut roolit päätyivät monesti Newmanille) vanavedessä ja osittain myös heidän varjossaan. 1950-60 -lukujen vaihteen menestysroolit The Long Hot Sommer (Hehkuva kesä, ohj. Martin Ritt, 1958), Cat on the Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla, Richard Brooks, 1958), The Hustler, (Suurkaupungin hait, ohj. Robert Rossen, 1961), Hud (Hud – lännen kapinallinen, ohj. Martin Ritt, 1963) ja Cool Hand Luke (Lannistumaton Luke, ohj. Stuart Rosenberg, 1967) -elokuvissa iskostivat Newmanin kasvot ja hänen Brandoa pehmeämmän metodinäyttelemisen elokuvan historiaan. Menestyksekkään näyttelijäntyönsä ohessa Newman oli kypsytellyt jo pitkään ajatusta oman elokuvan ohjaamisesta. Lopullisen sysäyksen Rachel, Rachelille antoi näyttelijätärvaimo Joanne Woodward, joka oli käsikirjoittaja Howard Sternin kanssa haltioissaan Margaret Laurencen romaanista A Jest of God (1966).

Rachel, Rachelissa Joanne Woodward näyttelee yksinäistä opettajatarta, 35-vuotiasta Rachel Cameronia, joka elää edelleen päsmäröivän äitinsä kanssa maaseudun pikkukaupungissa. Ainoa ystävä on toinen vanhapiika, lesbolaisia piirteitä omaava opettajatar Calla, joka rohkaisee Rachelia hakemaan lohtua karismaattisista herätyskokouksista. Kokemus ei ole ylentävä. Kuorestaan epätoivoisesti avautumaan pyrkivä Rachel hakee seuraavaksi lohtua vanhasta koulukaveristaan, joka on saapunut kaupunkiin tapaamaan vanhempiaan.

Aikalaisarvioinneissa korostuu Newmanin temperamentin muutos hänen siirryttyään särmikkäästä näyttelijästä kameran taakse. Life -lehden arvostelussa (4.10.1968) Richard Schickel havaitsi ohjaaja-Newmanin omaavan herkän, hieman melankolisen silmän kaikelle sille, minkä suuri osa amerikkalaisista elokuvista ohittaa – tavallisen elämän tekstuurille. Varsin maskuliinisen metodinäyttelemisen koulima ja kapinallisten rooleihin tottuneelle Newmanille naisen sielunelämää herkästi tarkasteleva draaman oli uusi aluevaltaus. Newman tuntuu omaksuneen hyvin aikansa vapaampaa ilmaisua suosivan tyylin, joka näyttäytyy parhaimmillaan Rachelin sisäisen maailmaa kuvaavissa fantasiajaksoissa, joissa tämä muistelee lapsuuttaan.

Rachel, Rachel sai aikanaan hyvät arvostelut, mutta on sittemmin painunut unholaan. Elokuvalle kertyi kosolti Oscar-ehdokkuuksia ja arvostettuja palkintoja. Newman ja Woodward saivat muun muassa Golden Globe- ja New Yorkin elokuvakriitikkojen palkinnot vuoden parhaana ohjaajana ja näyttelijänä.
- Pasi Nyyssönen 21.12.2009

19.3. klo 19: MOUCHETTE - RAISKATTU

Mouchette, Ranska 1967. Tuotantoyhtiö: Parc Film / Argos Films. Tuottaja: Anatole Dauman. Ohjaus ja käsikirjoitus: Robert Bresson – Georges Bernanosin pienoisromaanista Nouvelle histoire de Mouchette (1937, suom. 1968, Mouchette, Leena Kirstinä). Kuvaus: Ghislain Cloquet – 1,66. Lavastus: Pierre Guffroy. Puvut: Odette Le Barbenchon. Musiikki: Claudio Monteverdin ”Magnificat”, es. Saint-Eustachen laulajat R.P. Emise Martinin johdolla. Muu musiikki: Jean Wiener. Leikkaus: Raymond Lamy. Äänitys: Séverin Frankiel, Jacques Carrère. Pääosissa: Nadine Nortier (Mouchette), Jean-Claude Guilbert (Arsène, salametsästäjä), Maria Cardinal (äiti), Paul Hébert (isä), Jean Vimenet (Mathieu, metsänvartija), Marie Susini (Mathieun vaimo), Raymond Chabrun (siirtomaatavarakauppias), Liliane Princet (opettajatar), Marie Trichet (Louisa), Suzanne Huguenin (ruumiin laittaja). Kuvaukset: 12.9.-17.11.1966, Apt, Vauclusen seudulla. Helsingin ensiesitys: 17.11.1967 Uusi Orion, maahantuoja: Suomi-Filmi, suom. / ruots. tekstit: Marjatta Kaija / Maya Vanni – tv-lähetyksiä: 11.12.1969 YLE TV1, 27.3.1978 MTV1 – VET 76031 – K16 –2220 m / 81 min

Robert Bresson on taiteilija ja omatunto, joka taipumatta on kulkenut omaa tietään ranskalaisessa elokuvassa, syrjässä sekä sovinnaisesta viihde-elokuvasta että ajankohtaisista muotivirtauksista. Jotkut pitävät hänen kerrontaansa hitaana ja liian spartalaisena. Mutta tämä on lähinnä näköharha, joka johtuu Bressonin vapaudesta kaikista yleisöä kosiskelevista tehokeinoista. Hänen todellisuutensa on mittava ja rikas.

Erityisesti tämä koskee Mouchettea, joka on Bressonin suorimmin vangitseva elokuva. Se on lämmin, suoraan ja vahvasti kerrottu tarina 14-vuotiaasta tytöstä, jota maailma kohtelee niin kaltoin ettei hän enää näe elämää elämisen arvoiseksi. Mouchette elää pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä. Hänen kohtalonsa ainekset ovat helposti tunnistettavissa. Edellisessä elokuvassaan Bresson kertoi aasi Balthazarin elämäntarinan, joka pala palalta paljasti ihmisten julmuuden ja säälimättömyyden. Mouchette on Balthazarin sukulaissielu.

Maailma hänen ympärillään on kuin kovuuden ja ylenkatseen muuri. Hänen perheensä on köyhä ja isä alkoholisoitunut, ja tytön päivät kuluvat koulussa ja auttaessa kuolemansairasta, perheen koossa pitänyttä äitiä. Kotona, kylässä ja koulussa Mouchetteen suhtaudutaan tunteettomasti, julmasti. Opettajatar pakottaa hänet laulamaan. Häntä lyödään ja hän lyö takaisin. Kerran hän pääsee tivoliin ja leikkiauton töytäisyt antavat hänelle kerrankin aiheen hymyillä.

Mouchette on kuvaus pahuudesta. Elokuva pohjautuu Georges Bernanosin romaaniin, saman kirjailijan jonka Maalaispapin päiväkirjasta Bresson teki kerran suurenmoisen elokuvan. Pahuus Mouchetten elämässä esiintyy hyvin konkreettisena ja samalla kuitenkin anonyymina – piirre joka on helppo johtaa Bressonin ja Bernanosin katolisesta vakaumuksesta. Vaikka pahuutta on kaikkialla ja meidän sisässämme, on se jotenkin nimettävä, jotta muutosta voidaan toivoa.

Mutta Mouchetten maailmankuva tuntuu epämukavan tutulta, seurauksiltaan kauhistuttavalta ilman että se vaikuttaa teologiselta mustamaalaukselta. Bresson kertoo miltei sanattomin kuvin, jotka on pelkistetty äärimmilleen kaikesta turhasta. Mouchetten äiti kuolee samana yönä, jolloin tyttö itse koulumatkallaan joutuu metsässä epileptisen erakon ja salametsästäjän Arsènen väkisinmakaamaksi. Mutta mikään ei ole yksiselitteistä tässä kuvassa siitä miten ihminen vahingoittaa ja kiusaa toista. Arsène on saman lajin ihminen kuin Mouchette. Hän on poikkiteloin yhteiskunnan edustajien kanssa, kostaa, vihaa ja lyö. Ja Arsènen kanssa Mouchette saattaa puhjeta pakottomaan lauluun.

Ja samalla tavoin kuin Arsène asettelee ansojaan ja loukkujaan, karaistuu ja kovettuu myös tyttö maailmaa vastaan. Kun joku osoittaa häntä kohtaan ystävällisyyttä, ei hän osaa ottaa sitä vastaan. Mouchetten haavat ovat päässeet niin syviksi, että lääkitystä ei ole. Epäilemättä tämä on pessimismiä, hyvin lohduton näkemys. Mutta Bresson on liian suuri taiteilija, jotta elokuva olisi supistettava pelkästään täksi filosofiaksi. Hän ei heitä totuuksia katsojan silmille. Hän kertoo hellästi, puhtaasti ja vakuuttavan tarkasti havainnoiden maailmasta joka on omamme.
– Mauritz Edström (1968)

26.3. klo 19: ANNIE HALL

Annie Hall, Yhdysvallat 1977. Tuotantoyhtiö: United Artists. Tuottaja: Jack Rollins – Charles H. Joffe, Robert Greenhut; Charles H. Joffe. Ohjaus: Woody Allen. Käsikirjoitus: Woody Allen, Marshall Brickman. Kuvaus: Gordon Willis (De Luxe Color). Animaatio: Chris Ishii. Lavastus: Mel Bourne. Laulut: ”Seems Like Old Times” (Carmen Lombardo, John Jacob Loeb – es. Diane Keaton), ”It Had to Be You” (Isham Jones, Gus Kahn – es. Diane Keaton), ”A Hard Way to Go” (es. Tim Weisburg), ”Christmas Medley” (es. Do-Re-Mi Children’s Chorus), ”Sleepy Lagoon” (Jack Lawrence, Eric Coates – es. Tommy Dorsey). Leikkaus: Ralph Rosenblum, Wendy Greene Bricmont. Pääosissa: Woody Allen (Alvy Singer), Diane Keaton (Annie Hall), Tony Roberts (Rob), Carol Lane (Allison Portchnik), Paul Simon (Tony Lacey), Shelley Duvall (Pam), Janet Margolin (Robin), Colleen Dewhurst (Mom Hall), Christopher Walken (Duane Hall), Donald Symington (Dad Hall), Helen Ludlam (Grammy Hall), Mordecai Lawner (Alvyn isä), Joan Newman (Alvyn äiti), Jonathan Munk (Alvy 9-vuotiaana), Ruth Volner (Alvyn täti), Martin Rosenblatt (Alvyn setä / eno), Hy Ansel (Joey Nichols), Rasel Novikoff (Tessie-täti), Russel Horton (mies elokuvajonossa), Marshall McLuhan (Marshall McLuhan), Dick Cavett (Dick Cavett), Christine Jones (Dorrie), Mary Boylan (Miss Reed), Wendy Girard (Janet), John Doumanian (kokainisti), Lauri Bird (Tony Laceyn tyttöystävä), Jeff Goldblum (Laceyn juhlien vieras, joka puhuu puhelimeen: ”Unohdin mantrani”), Shelley Hack (sievä tyttö kadulla), Beverly D’Angelo (Robin TV-ohjelman tähti), Sigourney Weaver (Alvyn seuralainen lopussa), Walter Bernstein (Annien seuralainen lopussa), Truman Capote (n.c. "Truman Capoten näköiskilpailun voittaja”). USA:n ensi-ilta: huhtikuussa 1977. Helsingin ensi-ilta: 17.2.1978 Diana. 93 min

Annie Hall kuuluu listallani Woody Allenin pääteoksiin – muita ovat Manhattan (1979), Zelig (1983), Kairon purppuraruusu (1985), Hannah ja sisaret (1985), Toinen nainen (1988) sekä Rikoksia ja rikkomuksia (1989).
”Tuskin minun 8½ . Se on minun 2½ .” (Woody Allen)
”Melkein kaikki työni on omaelämänkerrallista – liioiteltua, mutta totta.” (Woody Allen)

Annie Hall merkitsi huimaa harppausta Woody Allenin uralla, harvinaisen omakohtaista, kipeän tunnustuksellista komedia-romanssia, rakenteeltaan yhtä muistinhaurasta ja aineettoman tuntoherkkää kuin Ingmar Bergmanin tai Federico Fellinin kunnianhimoisemmat filosofiset teokset. Se luo omaelämäkerran illuusion, mutta sen ainekset on sepitetty koomisiksi ja vailla mahdikkuutta. Allenin loikkaus nelikymppisenä kypsyyteen rinnastuu Charles Chaplinin tien käännekohtiin vuosien 1917-18 vaiheilla.

Yhtenä lähtökohtana on keski-iän kriisi, nelikymppispaniikki, päähenkilön tarve sortteerata elämäänsä, rakkaussuhdettaan eritoten. Allenin alter ego, yökerhokoomikko Alvy Singer on koominen, vain osittain luotettava kertoja. Modernin (amerikanjuutalaisen) kirjallisuuden tavoin Annie Hall etenee muistin assosiaatioiden varassa, kronologiaa rikkoen, eriarvoisia vakavia ja koomisia aineksia joustavasti yhdistäen ja vuorotellen.

Perusvitsit Alvy Singer kertoo elokuvan monologi-avauksessa ja yhden vielä teoksen lopussa. Ne selvittävät hänen suhdettaan elämän, sen lyhyyteen ja murheellisuuteen, naissuhteisiin, eroottisen tarpeen ikuiseen tyydyttämättömyyteen, unelman takaa-ajoon sekä ihmissuhteiden absurdiuteen ja välttämättömyyteen. Pääsemme perille Singerin elämänfilosofiasta, suhteesta ihanaan, spontaaniin, ei-juutalaiseen Annie Halliin, suhteista kahteen entiseen älypäävaimoon, lapsuuteen, koomikon taipaleen vaiheisiin. Vaikka elokuvan omaelämäkerrallisuutta sietää varoa liioittelemasta, Alvy Singer ilmeisesti tyyliteltiin niin läheltä Woody Allenin omaa henkilöä kuin fiktiivinen komediarakennelma luontevasti antoi myöten. Annie Hallin Allen suunnitteli Marshall Brickmanin kanssa aivan erilaiseksi elokuvaksi, nimihenkilön osuus kasvoi ratkaisevasti vasta leikkausvaiheessa, jossa Ralph Rosenblumin panos oli merkittävä.

Alvy Singerin ja Annie Hallin romanssi noudattelee Pygmalion-myyttiä: tarinaa taiteilijasta, joka rakastuu omaan luomukseensa ja menettää tämän kun luomus puhkeaa kukoistukseen. Päinvastoin kuin G.B. Shawin Pygmalionissa ja sen musikaaliversiossa tämä Eliza ei lopulta tarvitsekaan Henry Higginsiään vaan jättää älykkään ja omavaltaisen opettajansa.

Annie Hall kuvaa Diane Jacobsin huomion mukaan oikeastaan ensi rakkautta ja omalaatuisella tavalla lapsuutta. Lapsuuden muistumia elokuvan alkumetreillä saattaa pitää nerokkaimpina väläyksinä Allenin koko tuotannossa. Koululuokan kirpeissä näkymissä on sanomatonta hellyyttä: lapsen minuuden ja aikuisen minuuden huima yhdistely pakahduttaa – ja huojentaa. Menneisyyden henkilöiden maailmoihin paalut muistuttavat Arthur Millerin näytelmistä, toki koomisella fantasialla lävistäen.
- Matti Salo (1978,1990) – Lähteitä: Diane Jacobs: The Magic of Woody Allen (1982), Graham McCann: Woody Allen, New Yorker (1990), Maurice Yacowar: Loser take all: The Comic Art of Woody Allen (1979).

16.4. TUHATKAUNOKIT

Sedmikrásky, Tshekkoslovakia 1966. Tuotantoyhtiö: Filmové Studio Barrandov. Tuottajat: Bohumil Smída, Ladislav Fikar. Ohjaus: Věra Chytilová. Käsikirjoitus: Věra Chytilová, Ester Krumbachová – Věra Chytilován ja Pavel Juráčekin aiheesta. Kuvaus: Jaroslav Kučera – Eastmancolor. Lavastus: Karel Lier. Puvut: Anna Berankova. Musiikki: Jiří Šlitr, Jiří Šust. Leikkaus: Miroslav Hájek. Ääni: Ladislav Hausdorf. Pääosissa: Jitka Cerhová (Marie I), Ivana Karbanová (Marie II), Julius Albert (perhoskokoelman omistava maailmanmies), Marie Cesková, Jirina Cesková, Jirina Mysková, Jan Klusak. Helsingin ensiesitys: 1.3.1968, maahantuoja: Suomi-Filmi – uusinta: 2.12.1977 Capitol, levittäjä: Lunaris – tv-lähetys: 29.3.1973 MTV2 – VET 76326 – S – 2105 m / 77 min

Tshekkoslovakian uuden aallon ensimmäinen nainen liittyy mielessäni aina levottomuuteen. Kaikki alkoi siitä, kun ovikello soi, ja esiin astui kaunis muukalainen, joka halusi filmata kirjoittamani tarinan. Ällistyin niin, etten käsittänyt, että viattomalta kissanpennulta vaikuttava, valokuvamallinakin toiminut Věra Chytilová (s. 1929, opiskeli FAMU-elokuva-akatemiassa 1957–1962) oli jo 31-vuotias nainen. Autoin häntä myös hänen lopputyössään Katto (Strop, 1962), joka valitettavasti perustui mielestäni sellaiseen kitsch-aiheeseen, joka on yhteistä huonolle katoliselle ja kommunistiselle kirjallisuudelle: tyhjää elämää viettänyt päähenkilö (tässä tapauksessa valokuvamalli) löytää henkisen uudistumisen maaseudun aitojen ihmisten parissa. Věra on filosofi, mutta tässä elokuvassa hän keksi filosofiaa parempaa: hän vesitti tarinan kaavamaisen moraalin vyöryttämällä elokuvan painopisteen kokonaan muodon puolelle. Tulos oli uuden aallon ehkä ensimmäinen formalistinen elokuva. Věra julisti myöhemmin, että "kauneus on väline eikä tarkoitus", mutta lisäsi kuitenkin, että "jos on oltava formalismia, niin olkoon se kaunista". Toisen elokuvansa Pytel blech (1962) hän teki kotikaupungissani Nachodissa, ja se oli edeltäjänsä vastakohta: amatööri-esiintyjien avulla toteutettu cinéma-vérité-elokuva naisvaltaisen kaupungin tekstiilityöläisistä. Läpimurtonsa hän sai elokuvalla Jostakin muusta (1963). Se kertoo kaksi erillistä tarinaa: urheilijanaisesta, joka uhraa kaiken olympiamitalin saavuttamiseksi ja kotirouvasta, joka uhraa kaiken perheelleen, kummallakin lopputuloksena "turhuuksien turhuus". Tässä elokuvassa paljastui Věran huomattavin ominaisuus: hänen lähes militantti feminisminsä. Joskus minusta tuntuu, että Věra on ensisijaisesti nainen ja vasta toissijaisesti ihminen, piirre joka kävi selväksi Tuhatkaunokeissa.

Ennen sitä olimme vielä yhteistyössä eräässä pieleen menneessä hankkeessa. Elettiin aikaa, jolloin Novotnyn kulttuuriosasto kävi pyhää sotaa jazzia ja popmusiikkia vastaan. "Huligaaneja" tuomittiin vankeuteen rock'n'rollin salaisen paheen harrastamisesta. Sota huipentui siihen, että kolmelta suosituimmalta laulajalta (Eva Pilarova, Waldemar Matuska, Karel Gott) kiellettiin julkinen esiintyminen. Kuulemma Eva ja Waldemar olivat pissanneet Karlovy Varyssa työläisdelegaation päälle Karelin laulaessa suosikki-iskelmää "Kuohuva virta". Alibit eivät auttaneet. Loistavan jazzlaulajattaren Eva Olmerovan väitettiin pudonneen humalassa lavalta neuvostodelegaation päälle. Suunnittelin näistä aiheista kirjaa, inspiraationa Robert Frostin runo "A Minor Bird" ("And of course there must be something wrong / In wanting to silence any song"). Aloimme Věran kanssa kehitellä aiheesta elokuvaa, jossa jompikumpi kielletty laulajatar saisi pääosan. Mietimme siihen kolmiosaista blues-rakennetta, ja tämä kiinnosti vakavan konserttimusiikin modernistisäveltäjää Jan Klusakia. Käsikirjoituksesta ei tullut mitään, mutta Věra otti Klusakin näyttelijäksi Tuhat-kaunokkeihin.

Feministi-Věrassa on samaa provokatiivista hyökkäysmieltä kuin suffrageteissa. Hänen kumppanikseen tuli ensin absurdisti-kirjailija, näyttelijä ja psykologi Ivan Vyskocil, "Pienten teattereiden" liikkeen perustajajäsen. Sitten kumppaniksi tuli Ester Krumbachová, joka on feministinä Věran täydellinen vastakohta, ja yhteistyöstä tuli erittäin hedelmällistä. Niihin aikoihin Věra nai Tshekin parhaan kuvaajan Jaroslav Kučeran, ja tuloksena oli maan ehkä loisteliainta kuvausta kautta aikojen. Vastanainut ohjaaja vei kuvaukset päätökseen pitkälle edenneessä raskauden tilassa, mikä mahdollisesti korosti entisestään elokuvan pisteliään ivallista suhtautumista sen useimpiin mieshenkilöihin.

Věran mukaan Tuhatkaunokkien oli määrä olla "hillitön komedia, jonka suhtautumisessa päähenkilöihinsä on satiirin ja sarkasmin sävyjä". Komedia on todellakin hillitön, mutta en ole varma, kohdistuuko satiirinen piikki tosiaankin sen kahteen pirulliseen päähenkilöön. En ole myöskään varma siitä, että elokuva on "vertauskuva nihilismin ja mielettömän provokaation tuhoisasta voimasta", mutta tulos oli varmasti upea, rehevä, rohkea ja ilkikurinen elokuva. Se alkaa montaasilla ydinräjähdyksestä ja panssarivaunuista, jotka tuhoavat taloja. Sitten nähdään kaksi bikinipukuista tyttöä, jotka tekevät käsillään robottimaisia liikkeitä. Molemmilla on sama nimi (Marie) ja molemmat ovat samanlaisia ulkonäköä lukuunottamatta. Näin he puhuvat: "Emme tiedä mitään". "Kukaan ei ymmärrä meitä". "Maailma tuhoaa kaiken". "Jos maailma tuhoaa kaiken, mekin tuhoamme kaiken". Ja niin he tekevätkin. Toiminta koostuu sarjasta kohtauksia. Iäkkäät herrasmiehet kestitsevät neitoja muodikkaissa ravintoloissa ja yökerhoissa ja odottavat kiltteydelleen vastinetta. Joka kerta neidot kuitenkin vain mässäilevät kalliita herkkuja, saattavat herrat junaan ja karkaavat tiehensä. Toinen heistä kiihottaa nuorempaa Don Juania (Jan Klusak) strippaamalla ja torjuu sitten tämän. He aiheuttavat häiriötä yökerholla tanssimalla rajua charlestonia. He toimivat kaikessa päinvastoin kuin heiltä odotetaan. Spektaakkeli huipentuu tyttöjen sulloutuessa hotellin tarjoiluhissiin ja joutuessa juhlasaliin, jossa on tärkeä virallinen tilaisuus. Ahmiminen alkaa taas ja päättyy kermakakkusotaan. Viimeinen vitsi pilkkaa Katto-esikoiselokuvan moralistista loppua. Tytöt katuvat tekemisiään ja tekevät välittömästi parannuksen. Hidastetulla kameralla toteutetussa unijaksossa tytöt pukeutuvat sanomalehtiin ("oikean vakaumuksen" symboli) ja siivoavat sekasotkun.

Elokuvan vastaanotto oli aluksi katastrofi. Kansalliskokouksen edustaja, muuan Pruzinec (hassu nimi tarkoittaa suunnilleen Vieteriukkoa) valitti ruuan tuhlausta "aikana, jolloin viljelijöillämme on suuria vaikeuksia täyttää tuotantotavoitteet". Pruzinecin puheesta tuli niin suosittu performanssiteksti, että sitä epäiltiin satiiriseksi pilaksi. Elokuva näytettiin "työläisdelegaatiolle", jonka odotettiin tuomitsevan sen, mutta koska siitä pidettiin, se pääsi lopulta ensi-iltaan. Yleisen mielipiteen paine oli niin vahva, ettei edes presidentti voinut hillitä kehitystä, saati sitten vieteriukko-Pruzinec, joka painui takaisin laatikkoonsa.
– Josef Skvoreckyn mukaan (All the Bright Young Men and Women. A Personal History of the Czech Cinema, 1971) AA 23.1.2007 – Tuhatkaunokit on varhainen tapaus anarkistisen naiselokuvan linjassa, johon kuuluvat myös Céline et Julie vont en bâteau, Thelma ja Louise ja Pane mua. Edeltäjiä löytyy mykän elokuvan naiskoomikkopareista alkaen.

23.4. klo 19: KUUMETTA VERESSÄ

Splendor in the Grass, USA 1961. Ohjaus: Elia Kazan. Pääosissa: Natalie Wood, Pat Hingle, Audrey Christie. Käsikirjoitus: William Inge. Suom. tekstit/svenska texter. K-16. 125 min. KAVA 35 mm

Kuumetta veressä-esittelytekstit tulevat myöhemmin

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto säilyttää kotimaista elokuva-, televisio- ja radiokulttuuria. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) on opetusministeriön alainen valtion laitos, jonka toiminta perustuu lainsäädäntöön. KAVA:n ensisijainen tarkoitus on kotimaisen audiovisuaalisen kulttuuriperinnön pelastaminen ja säilyttäminen jälkipolville. KAVA:n kokoelmista löytyy elokuva-, radio- ja televisioaineistoja. Filmikokoelmista löytyy filmillä, videolla ja digitallenteina niin koti- kuin ulkomaistakin, pitkää ja lyhyttä fiktio- ja dokumenttielokuvaa. Kotimaisten elokuvien konservointi- ja restaurointityö on yksi arkiston ydinalueista. 1.1.2008 toimintansa aloittanut KAVA:n radio- ja TV-arkisto kaappaa digitallenteensa suoraan televisio- ja radiolähetysvirrasta. Kokoelmat käsittävät myös AV-kulttuurin tuotteiden oheisaineistoa kuten esimerkiksi valokuvia, julisteita ja käsikirjoituksia. Suomen suurin elokuva-aiheinen kirjasto palvelee paitsi KAVA:n omaa tutkimus- ja julkaisutoimintaa myös kaikkia audiovisuaalisesta kulttuurista kiinnostuneita. KAVA harjoittaa omaa esitystoimintaa kymmenellä paikkakunnalla (Helsinki, Joensuu, Jyväskylä, Kuopio, Lahti, Oulu, Rovaniemi, Tampere, Turku, Vaasa). Elävän kuvan museo palvelee elokuvan historiasta kiinnostuneita Helsingin Verkkosaaressa, osoitteessa Vanha Talvitie 9. Tarkemman kuvauksen toiminnastamme löydät KAVAN nettisivuilta.